kauhuelokuvat pelottavat. ne riipivät. veressäni virtaavat vieläkin ainakin vuosia sitten katsotut kauna ja kauhukartano.

aloitetaan kaunasta. yövyin seuraavan yön hostellissa, ja näin kaunatytön kuvan leijumassa ympärilläni, ja vessassa yksin käynti oli ehkä maailman rohkein teko. hostellissa oli kaunakäytävä (=samanlainen valkoinen käytävä kuin kaunaleffassa), jota pitkin kävellessäni en voinut katsoa suoraan eteenpäin; horisontissa minua olisi odottanut murhanhimoinen kaunatyttö. kulman takaa ilmestyi nuori mies, ja kirkaisin. lause "i thought that you were a zombie!" luultavasti vain hämmensi miestä lisää.

kaunasta olen nähnyt pelottavimman ja todentuntuisimman uneni ikinä. kauna katseli minua huoneeni ikkunasta, kun nukuin. vielä ensimmäiset kymmenen minuuttia hereillä ollessani vapisin kuin haavanlehti.

kauhukartano on hyvä elokuva, mutta sen jälkimainingit olivat tuskaa. elokuvassa järjestetään pienimuotoinen juhla hyljättyyn mielisairaalaan, ja kas kummaa, sairaalan kidutetut kuolleet potilaat ilmestyvät kuvaan tappaen yksi kerrallaan juhlijat. kidutetut aaveet ovat mielessäni yhä.

bytheway, haluaisin tutustua kauhukartanon todenperäisyyteen; onko mielisairaita oikeasti kidutettu, ja missä ja miten. on varmasti. osaan kuvitella, kun mielisairasta luullaan pahan hengen riivaamaksi tai ihmistä alemmaksi hulluksi, ja hänet yritetään "parantaa" sairailla toimenpiteillä, kuten kallonporauksella.

tai sitten mielisairaita ei edes yritetty parantaa, vaan syyttää ja kostaa (vrt. keskiajan noitavainot). kysymys olisi samasta, kuin natsit tappoivat juutalaisia, kuin yhdysvaltalaiset kiduttivat irakilaisia, kuin suomalaiset epäilevät somalialaisia kaikesta mahdollisesta tai kuin yhtä luokalla kiusataan; siis syntipukki-ilmiöstä.

hullut olivat kaiken pahan alku ja juuri, heitä pelättiin, ja heidät eliminoimalla maailmasta saatiin parempi paikka. raaka murhaaminen olisi ollut eettisesti kyseenalainen keino, joten perusteluna käytettiin tohtorin parannusyritystä ja keinona kidutusta. jos potilas selvisikin kidutuksesta hengissä, hän tuskin riehui enää ihmisten ilmoilla vaan vapisi jossain kylmässä nurkkauksessa syöden heinää ja pieniä kiviä. näin lääkärit löivät peräti neljä kärpästä yhdellä iskulla: ihmisten ei enää tarvinnut pelätä hullua, mahdollinen pahuuskin saatiin hänestä irti, lakia ei rikottu ja itse lääkärit vastaanottivat aimoannoksen kunniaa.

syntipukki-ilmiö ei ole välttämätön, vaan mahdollinen vallanjakauma. koen sen nimenomaan liittyvän valta-asetelmiin, valta kun aina jakautuu yhteisössä. jonkun valta kääntyy negaation puolelle, ja silloin se on yhteisölle ihmistä alempi.

haluaisin tietää, mitä kaikkea lääkärin mielessä liikkui sillä hetkellä, kun hän porasi reikää paikallisen hullun päähän. tai mitä kiduttajien päässä yleensäkin liikkuu? tämä on oikein. tämä on duunia. vihaa. vai pelkoa? en halua.

huh, aiheesta eksyin koreasti. halusin alunperin kertoa kauhuleffojen taustamusiikin tärkeydestä, vaan päädyin toiseen mielenkiintoiseen aiheeseen. haluan kyllä kertoa alkuperäisen pointtini, joka minulla oli kun kirjoitin merkintäni ensimmäistä lausetta. se tulee tässä:

katsoin muutama viikko sitten kauhuelokuvaa, josta tiedostin taustamusiikin tai siis erotin sen irrallisena osana elokuvaa: "ahaa, nyt kuuluu kauhumusaa, onpa pelottavaa, muahan pelottaa vaikken edes katso koko tv-ruutua. yhdistän sen musasta tulevan pelon näihin leffan tapahtumiin". eli siis, pelkoa ei elokuvassa minulle ollut ilman musiikkia.

vinkki: jos haluat katsoa kauhuelokuvia, etkä pelätä sen jälkeen vuosikausia, laita tekstitykset päälle ja äänet pois. (voisi olla vuoden pirkkaniksi)