reppumatkani oli uskomattoman häikäisevän ihana. minä ihastuin italialaiseen poikaankin Firenzessä. hän oli tätä kaikkea: syvällinen, filosofinen, tilannetajuinen, karismaattinen, HYVÄNNÄKÖINEN, trendikäs, egoistinen, etsivä, seikkailunhaluinen, "pilke silmäkulmassa", kunnianhimoinen, perfektionisti, neuroottinen....... siis KAIKKEA SITÄ mitä minä ikinä voisin miehestä haluta. romanssimme kesti neljättä päivää, otimme riskin, ja elimme hetkessä. romanssi on kuitenkin romanssi -hän tulee olemaan elämässäni vain ajatuksissani.

minä rakastan valoa niin paljon. voiko valoa rakastaa näin paljon kuin minä? en siedä suomen pimeää talvea, se tekee minut surumietteiseksi ja alavireiseksi. en kestä nyt ajatusta marraskuisesta pimeydestä. marraskuuta ei saa tulla.

nyt on kuitenkin kesä, ja minä olen hyvin hyvin onnellinen. syyksi riittää jo se, että on paljon valoa. ovatkohan ihmiset jossain kaliforniassa onnellisempia kuin täällä pimeämmissä maissa?

lähden reissuun parin viikon reppumatkalle italiaan ja ranskan alpeille. kovaa tulee olemaan mutta nautinnollista! ah, valo <3 rakastan tätä valon määrää pihalla. voisin syödä sitä.

Haluan olla vain matkalla. Missään ei minulla ole nyt hyvä olla, ei missään paikassa. Minulla ei ole kotia.

Tien päällä reppu selässä on turvallista olla. Istun yksin makuupussin päällä raiteen vieressä odottaen junan tulemista, tihkuttaa vettä ja olen onnellinen. Sulaudun katukuvaan, voin vetäytyä ajatuksiini, kukaan ei tunne minua ja olen ihmisten keskellä. Parhaimmillaan mieleni valtaa yhteisöllinen tunne. Me kaikki odotamme täällä junaa.

Tien päällä on turvallista olla, koska elämästä ei tarvitse ottaa vastuuta. Minä kuljen virran vietävänä, nähden maailmaa ja hymyillen huvittuneesti.

Elämä siintää tulevaisuudessa. Etsin, ja sisälläni palaa toivon liekki. Olen vapaa.

Aina ei voi olla vapaa. Ihminen kietoutuu helposti velvoitteisiin, ja hyvä niin, eipä masennu turhaan. On käytävä töissä, jotta saa rahaa, jotta voi matkata. Joka aamu on herättävä töihin, ja työskenneltävä kahdeksan tuntia, tulla kotiin, ja silmissä näkyy jo seuraavan päivän raskas puurtaminen, pienellä lepohetkellä.

Juuri vapaudenkaipuuni ja idealistisuuteni takia fyysinen ja käytännöllinen työ on minun henkireikäni. Se pitää minut maan kamaralla, ja opettaa elämästä, mitä muuten en olisi jaksanut oppia.

juttelimme ystäväni kanssa, ja tulimme siihen tulokseen, että minun on kanavoitava vihaani ulospäin. osattava vihata ympäristöäni.

viha on voimakas energian lähde. viha ilmenee ulospäinsuuntautuvana tarmokkuutena ja konkreettisina tuloksina.

minussa on vihaa, mutta se on sisäistä ja epämääräistä vihaa. haastan sillä vain itseni. nyt minun on opittava kanavoimaan se, että saan siitä käyttöenergiaa.

menin metsään huutelemaan. osuin vihasuoneeni, kun purin joitain minua tehtyjä vääryyksiä. nyt liikuttiin vasta pintatasolla, ja huomenna menen uudestaan mittelöimään itseni kanssa.

huomaan, on helpompi olla kun ei tarvitse pelätä. vihasta tulee myös narsistinen tunne: "mä olen parempi."

kauhuelokuvat pelottavat. ne riipivät. veressäni virtaavat vieläkin ainakin vuosia sitten katsotut kauna ja kauhukartano.

aloitetaan kaunasta. yövyin seuraavan yön hostellissa, ja näin kaunatytön kuvan leijumassa ympärilläni, ja vessassa yksin käynti oli ehkä maailman rohkein teko. hostellissa oli kaunakäytävä (=samanlainen valkoinen käytävä kuin kaunaleffassa), jota pitkin kävellessäni en voinut katsoa suoraan eteenpäin; horisontissa minua olisi odottanut murhanhimoinen kaunatyttö. kulman takaa ilmestyi nuori mies, ja kirkaisin. lause "i thought that you were a zombie!" luultavasti vain hämmensi miestä lisää.

kaunasta olen nähnyt pelottavimman ja todentuntuisimman uneni ikinä. kauna katseli minua huoneeni ikkunasta, kun nukuin. vielä ensimmäiset kymmenen minuuttia hereillä ollessani vapisin kuin haavanlehti.

kauhukartano on hyvä elokuva, mutta sen jälkimainingit olivat tuskaa. elokuvassa järjestetään pienimuotoinen juhla hyljättyyn mielisairaalaan, ja kas kummaa, sairaalan kidutetut kuolleet potilaat ilmestyvät kuvaan tappaen yksi kerrallaan juhlijat. kidutetut aaveet ovat mielessäni yhä.

bytheway, haluaisin tutustua kauhukartanon todenperäisyyteen; onko mielisairaita oikeasti kidutettu, ja missä ja miten. on varmasti. osaan kuvitella, kun mielisairasta luullaan pahan hengen riivaamaksi tai ihmistä alemmaksi hulluksi, ja hänet yritetään "parantaa" sairailla toimenpiteillä, kuten kallonporauksella.

tai sitten mielisairaita ei edes yritetty parantaa, vaan syyttää ja kostaa (vrt. keskiajan noitavainot). kysymys olisi samasta, kuin natsit tappoivat juutalaisia, kuin yhdysvaltalaiset kiduttivat irakilaisia, kuin suomalaiset epäilevät somalialaisia kaikesta mahdollisesta tai kuin yhtä luokalla kiusataan; siis syntipukki-ilmiöstä.

hullut olivat kaiken pahan alku ja juuri, heitä pelättiin, ja heidät eliminoimalla maailmasta saatiin parempi paikka. raaka murhaaminen olisi ollut eettisesti kyseenalainen keino, joten perusteluna käytettiin tohtorin parannusyritystä ja keinona kidutusta. jos potilas selvisikin kidutuksesta hengissä, hän tuskin riehui enää ihmisten ilmoilla vaan vapisi jossain kylmässä nurkkauksessa syöden heinää ja pieniä kiviä. näin lääkärit löivät peräti neljä kärpästä yhdellä iskulla: ihmisten ei enää tarvinnut pelätä hullua, mahdollinen pahuuskin saatiin hänestä irti, lakia ei rikottu ja itse lääkärit vastaanottivat aimoannoksen kunniaa.

syntipukki-ilmiö ei ole välttämätön, vaan mahdollinen vallanjakauma. koen sen nimenomaan liittyvän valta-asetelmiin, valta kun aina jakautuu yhteisössä. jonkun valta kääntyy negaation puolelle, ja silloin se on yhteisölle ihmistä alempi.

haluaisin tietää, mitä kaikkea lääkärin mielessä liikkui sillä hetkellä, kun hän porasi reikää paikallisen hullun päähän. tai mitä kiduttajien päässä yleensäkin liikkuu? tämä on oikein. tämä on duunia. vihaa. vai pelkoa? en halua.

huh, aiheesta eksyin koreasti. halusin alunperin kertoa kauhuleffojen taustamusiikin tärkeydestä, vaan päädyin toiseen mielenkiintoiseen aiheeseen. haluan kyllä kertoa alkuperäisen pointtini, joka minulla oli kun kirjoitin merkintäni ensimmäistä lausetta. se tulee tässä:

katsoin muutama viikko sitten kauhuelokuvaa, josta tiedostin taustamusiikin tai siis erotin sen irrallisena osana elokuvaa: "ahaa, nyt kuuluu kauhumusaa, onpa pelottavaa, muahan pelottaa vaikken edes katso koko tv-ruutua. yhdistän sen musasta tulevan pelon näihin leffan tapahtumiin". eli siis, pelkoa ei elokuvassa minulle ollut ilman musiikkia.

vinkki: jos haluat katsoa kauhuelokuvia, etkä pelätä sen jälkeen vuosikausia, laita tekstitykset päälle ja äänet pois. (voisi olla vuoden pirkkaniksi)