Haluan olla vain matkalla. Missään ei minulla ole nyt hyvä olla, ei missään paikassa. Minulla ei ole kotia.

Tien päällä reppu selässä on turvallista olla. Istun yksin makuupussin päällä raiteen vieressä odottaen junan tulemista, tihkuttaa vettä ja olen onnellinen. Sulaudun katukuvaan, voin vetäytyä ajatuksiini, kukaan ei tunne minua ja olen ihmisten keskellä. Parhaimmillaan mieleni valtaa yhteisöllinen tunne. Me kaikki odotamme täällä junaa.

Tien päällä on turvallista olla, koska elämästä ei tarvitse ottaa vastuuta. Minä kuljen virran vietävänä, nähden maailmaa ja hymyillen huvittuneesti.

Elämä siintää tulevaisuudessa. Etsin, ja sisälläni palaa toivon liekki. Olen vapaa.

Aina ei voi olla vapaa. Ihminen kietoutuu helposti velvoitteisiin, ja hyvä niin, eipä masennu turhaan. On käytävä töissä, jotta saa rahaa, jotta voi matkata. Joka aamu on herättävä töihin, ja työskenneltävä kahdeksan tuntia, tulla kotiin, ja silmissä näkyy jo seuraavan päivän raskas puurtaminen, pienellä lepohetkellä.

Juuri vapaudenkaipuuni ja idealistisuuteni takia fyysinen ja käytännöllinen työ on minun henkireikäni. Se pitää minut maan kamaralla, ja opettaa elämästä, mitä muuten en olisi jaksanut oppia.